Päiviä toisensa perään samantapaisia,
että muistaisin erottaa ne toisistansa.
En mieti tuota.
Riittää minulle, jos jaksan muistaa päivästä
tapahtumia illalla.
Oikeastaan.
Tärkeämpää tuntea olonsa turvalliseksi
tuttujen hoitajien läsnäollessa.
Sama nauru , meno ja ne samanlaiset murheet
kuin minullakin ennen.
Kuuntelen salaa puolikorvalla ihan
julkisesti heidän keskustelujansa hoitojen
yhteydessä.
Mietin näitä keskuteluja yksin jäätyäni
usein tunteet keräytyvät silmäkulmiini
kosketuksesta sisimpääni.
Tunnen itseni vielä ihmiseksi
raihnaisuuteni keskeltä.
Paljoa en enää pysty, syömään
kenties muutama sana irtoaa huuliltani.
Huonoina päivinäni heittäydyn luvallisesti
avuttomuuteen.
Lusikka jää lautaselle katsomaan loppuiko
syöminen jo.
Avun tullessa huonotuulisuuteni tarttuu
hoitajan takinliepeeseen.
Matkalle pois minusta.
Osaisimpa ilmaista kiitollisuuteni
hoitajilleni oiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti